Videorunous – tekeminen, oleminen ja tulkinta osa 1/3
Välillä on vaikea puhua asiasta, joka on minulle kovin läheinen. Sen selvittäminen kielellä, jota muutkin ymmärtävät ja jossa viitteet kohtaavat vastaanottajan mielen niin kuin haluaisin.Lähtökohtaisesti videorunouteni on aina jo runoutta. Se alkaa välttämättä siitä samasta sykkeestä, josta mikä tahansa runous – olkoon se luettavaa, tehtävää, kuultavaa tai nähtävää – alkaa, mutta mikä tämä syke on sitä en tiedä, se vain on. Miten alku muuttuu videorunoudeksi ja missä vaiheessa sitä voidaan alkaa nimittämään videorunoudeksi. Tämä on mysteeri, sillä kyseessä on sama hetki se sama alku, jossa videorunous on jo runoutta. Kyseessä on vain termi, joka asettaa katsojan tietoiseksi katsomisestaan, mitä katsoo, miten katsoo. Rajaus ja sen tuoma ymmärrys.
Video muuttaa runoa, ei vain sen näkemisen kokemusta vaan sen fyysistä muotoa. In the Acts of Making. Kyse on siitä miltä sana näyttää suhteessa toisiin sanoihin ja miltä se näyttää suhteessa kuvaan ja ääneen. Mistä se on rakentunut hajoaako se joksikin muuksi. Paperiton mahdollisuus, muutos, loppumattomuus, materiaalinen prosessi, häivähdys.
Onko tästä johtuen videorunoa katsottava toisella tavalla? En ainakaan itse ajattele niin. Sen katsominen on vain se hetki, jolloin se on nähtävillä. Enimmillään se sanoo jotain, antaa tunteen jostakin… aivan kuten runo. Tulkinta ei vaadi kuin katsojan katseen – millainen se ikinä onkaan. Videorunon rajoite on kuitenkin juuri siinä. Se vaatii katseen. Sitä ei voi vain kuulla, eikä sitä voi vain lukea van sitä pitää katsoa katsomisen kokemuksena. Onko se enää runoutta? Itse katson sitä myös lukemisena. Sanat jotka ehdin nähdä, sanat jotka ehdin tunnistaa ennen niiden katoamista palautuvat runon edetessä mieleen, ne leijuvat musiikissa, elävät siinä jo hävittyään “paperilta”. Mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Mahdollisuuksia on liian paljon eikä niitä ole tarkoitus löytääkään. Ajatuksenvirtaa katsomiseen aistein tulvivana.
Jätä kommentti