Videorunous – tekeminen, oleminen ja tulkinta osa 2/3
Musiikki, äänet ja niiden kyky muuttaa asioita. Työpöydästä syntyy kutomo, jossa kudokset limittyvät päällekkäin sattumanvaraisesti koskettamaan toisiaan. Se on outoa ja todella normaalia, jokapäiväistä elämää. Ei mitään muuta. Aivan kuin ohittamani ihminen kaupassa koskettaa minuun vaikka en sitä tiedä. Jokin vaikuttaa aina jollakin tavalla, eikä se jokin ole aina toinen ihminen, eläin, elävä olento vaan se voi olla esine, kuvitelma, harhanäky, kuulo, oletus, ajatus ja kaikkea näiden välillä. Tässä on jokin sellainen ydin, johon videorunous pyrkii. On sinänsä älytöntä tehdä töitä sen eteen, että jokin voisi olla niin kuin elämä, mutta ehkä tämä kuten kaikki muukin on vai yksi keino näyttää sitä, kertoa siitä ja ajatella sitä. Jo yksinäinen runokin muuttuu kertakerralta. Huomio paperilla muuttuu uudelleen ja uudelleen. Kyse on visuaalisesta kirjoituksesta. Sitä katsotaan ja se luetaan, ja jokin siellä on aina eri tavalla suhteessa toiseen. Videorunous kytkee myös kuuloaistin osaksi tulkintaa tai kenties pikemminkin tunnelmaa. Se vie runon ajatusta omaan suuntaansa. Tekstin on välillä hyvin vaikea taistella sitä vastaan ja joskus silloin ja tällöin se kykenee siihen, se luo ristiriidan, vaikeuden. Olen “ulkoistanut” musiikin, koska en itse kykene tekemään sellaista musiikkia, joka palvelisi runoa eikä tuhoaisi sitä. Toinen syy on kaikessa edellä mainitussa. Viimeisin videorunoni, joka toteutukseltaan oli poikkeava, koska se perustui Eeva-Liisa Mannerin runoon “Kontrapunkti”, on itselleni ymmärrys musiikista. Musiikki ja runo olivat nyt ensimmäistä kertaa valmiina ennen ensimmäistäkään videopätkää. Samuli Sailoin synkän toiveikas musiikki vei minut kuvaamaan jotain tiettyä unenomaista maisemaa enkä edes silloin ajatellut koko asiaa. Nyt kun se on valmis, ymmärrän sen. Siitä olisi tullut jotain aivan muuta, jos olisin aloittanut hiljaisuudesta…
Jätä kommentti