Videorunous – tekeminen, oleminen ja tulkinta osa 3/3 (tällä haavaa)

On typerää määritellä ja rajata videorunous johonkin tiettyyn eroon videotaiteesta, esteettisesti ymmärryksestä, havahtumisesta. Se on syntynyt kuten kaikki muukin kuin koottu palapeli, joka vain jatkuu ja jatkuu palojen kasaantuessa etelästä, pohjoisesta, lännestä, idästä, kaakosta, lounaasta, koilisesta, luoteesta ja kaikkialta näiden välistä. Valmistumaton palapeli on kuitenkin jo aina valmis. Se on ymmärrettävissä ja koettavissa. Edellinen pala on vain seuraus seuraavalle seuraavasta.

Mutta miksi runous täytyy irrottaa sen kaikkein pyhimmästä paperista. Miksi joku helvetin runoilija lukee runojaan ja miksi ihmiset kuuntelevat. Onko se jotenkin aidompaa, tekijyyden läsnäoloa. Videoruno poikkeaa esitettynä. Se on aina jo esitettävää. Se on katsomista ja kuulemista ja osallistumista. Runo paperillaan on mahdollista kokea ilman esitystä (tilanteena). Tämä ei poista videorunon henkilökohtaisuutta, se vain tuo videorunouden runouden keskiöön, näkemiseen. Videoruno vaatii jo näkemistä, se rakentuu näkemiseen, kuten runouskin, joskus sen jälkeen, kun se kirjoitettiin ylös. Henkilökohtaisesti lampun loisteessa, henkilökohtaisesti sängyssä, henkilökohtaisesti yöpöydällä… aina nähtynä ja ajateltuna huulten liikkeeseen, mutta myös tapahtumana runoilijan lausumana, kuultuna ja näkemättömänä. Esitys eroaa. Videoruno on katsomista ja kuulemista, läsnäoloa hajuaistitta, aistimista eri tavalla, kuulemista toisin, tekstin ja liikkeen näkemistä.

~ kirjoittanut j.p. sipilä on syyskuu 10, 2007.